Olen päättänyt olla ottamatta stressiä siitä, että aina ei ole valmistuneita tai puolikkaita neuleita kuvattuna, vaan kirjoitan taas hieman asian vierestä, mutta on tässä tarinassa kyllä käsityötäkin.
Jokin aika sitten valmistuneen vauvahaalarin kuvassa mannekiinina on Nalle, ja lupasin, että kuulette siitä lisää myöhemmin. Nyt on se 'myöhemmin':
Sain Nallen ollessani puolivuotias. Piko toi sen Tukholman suuresta tavaratalosta. Bussimatkalla kaupungista laivarantaan Nalle oli jotenkin liikahtanut ja päästänyt nallemaisen mörinän mahastaan. Vieressä oli tietysti istunut nuoria miehiä ja kahdeksantoistavuotiasta Pikoa oli nolottanut valtavasti; iso likka ja matkustaa nalle kassissa.
Kun kohtasimme Nallen kanssa ensi kerran, olimme kumpikin katsoneet toisiamme silmät ymmyrkäisinä mutta heti kohta ystävystyimme ja olemme olleet melkein erottamattomat.
Margaretha-nuken kanssa Nalle pääsi vaunuissa ulkoilemaan. Sänky jaettiin sulassa sovussa ja iltasadut kuunneltiin yhtä unisina. Lastensairaalan karanteeniosastolle Nalle ei päässyt mukaan, ehkä ajattelivat että sekin sairastuu. Tautini ei lopulta ollutkaan mitään kummallista; kaikki mahdolliset lastentaudit yhtä aikaa samassa tytössä!
Noin viisivuotiaana Nallen silmä oli sairastunut, eli kadonnut. Fredalla oli nukketohtori ja –tarvikekauppa. Sieltä kävimme isän kanssa huolella ja suurella tarkkuudella valitsemassa uudet juuri oikeanlaiset silmät, jotka isä sitten tohtoroi Nallelle. Hyvät ovat olleet, ystävälliset ja ymmärtäväiset ja Nalle on nähnyt niillä oikein hyvin.
Vuosien kuluessa myös Nallen karva kului ja äiti joutui sitä paikkailemaan, joskus salaakin kun mielestäni sitä ei olisi saanut korjata.
Murrosiän maailmoja kaatavissa sydänsuruissa Nalle oli hyvä kuuntelija ja lohduttaja, se oli turvallista ottaa kainaloon peiton alle ja kertoa sille kaikki murheet. Nalle on aina kuunnellut ja pitänyt visusti omana tietonaan tärkeät salaisuudet.
Seitsemäntoistavuotiaana menin Englantiin muutamaksi kuukaudeksi au-pairiksi hoitamaan hevosta ja ponia. Nalle oli itseoikeutettu matkaseuralainen, olihan sillä jo kokemusta merimatkailusta nuorena nallena. Englantiin nimittäin mentiin siihen aikaan edullisesti monen päivän matka matkustajalaivalla, reitillä Leningrad-Helsinki-Kööpenhamina-Lontoo. Perillä emäntä ja 18-v. poika vähän ihmettelivät piikaa nalle kainalossa mutta 3-v. poika oli innoissaan luullessaan nallen olevan tuliainen hänelle. Huh, taisi Nalle olla hetken kauhuissaan siinä riepotuksessa mutta lopulta pojalle selvisi, että Nalle on minun ja siihen ei kosketa.
Aikanaan matkasimme kotiin rahtilaivalla. Länsisatamassa tullimies tuli laivaan tullaamaan minut ja totesi: ai, eikö ole mitään tullattavaa, Nalle vaan….! Nykyään se varmaan joutuisi tarkkaan syyniin salakuljetuksen varalta.
Villen ollessa pieni Nalle oli jo niin karvaton ja varovasti käsiteltävä, että se joutui monet vuodet istumaan kirjahyllyssä. Aina välillä salaa sille juttelin. Onneksi se on ymmärtäväinen eikä loukkaantunut tällaisesta salasuhteesta.
Joku vuosi sitten Kansallismuseolla oli Nalle-päivä. Ihmiset saivat käydä siellä "rekisteröimässä" nallensa. Tietysti mekin menimme. Jono oli pitkä ja kiemurteli monta mutkaa. Mutta aika kului mukavasti muiden kanssa jutellessa ja vertaillessa nallejen historioita ja tarinoita. Varmasti kaikki nalletkin nauttivat saadessaan tavata niin paljon kavereita. Aikuisilla oli tietysti näitä vanhoja, paljon nähneitä ja kokeneita nallevanhuksia ja lapsilla oli Nalle Puh´eja ja "uusvanhoja" nalleja. Ja oli mukava huomata, että liikkeellä oli paljon miehiä nallensa kanssa sekä isiä lapsineen. Kaavakkeeseen täytettiin kaikki tiedot mitä Nallesta oli tiedossa. Nalle tutkittiin, mitattiin, kuvattiin, numeroitiin ja kirjattiin museon Nalleluetteloon. Minun Nalle on pitkäkuonoisten rotua. Siellä oli päivän aikana käynyt muistaakseni yli 900 nallea!
Nalle on joutunut istumaan hieman epämukavasti perintöarkun päällä ja olin etsinyt sille omaa tuolia. Lopulta löysin sellaisen viime kesänä Porvoosta kukkakaupasta! Nyt sillä on vihdoin ihan ikioma paikka.
Syksyllä sitten päätin, että Nallen on saatava hieman hoitoa. Karvat ovat kaikki lähteneet ja kangas on tietysti kulunut ja siinä monta reikää, joista täyte pikkuhiljaa rapisi ulos. En uskaltanut itse ruveta paikkaamaan vanhusta vaan etsin ammattihoitajaa.
Löysin Nallesairaalan! Ah, että sellainenkin on olemassa. Pieni neuvottelu Nallen kanssa ja kun vakuutin sen saavan hyvää hoitoa, niin asia oli sovittu.
Sairaalassa se sai oman sängyn ja kavereita oli jonossa sen verran, että reissu kesti monta viikkoa. Lähetin Nallelle postikortinkin sairaalaan, että ikävä vähän helpottaisi, puolin ja toisin. Lopulta se pääsi kotiin ja oli niin hyvin ja hienosti korjattu ja paikattu, että ei huomaakaan kaikkia vammoja, mitä on ollut. Uuden nivelenkin se oli saanut toiseen käteen. Sairaalalaskukin oli super-edullinen. Siellä saavat hoitoa myös kaikki muutkin pehmoeläimet.
Kuvassa huomaatte, että Nallen kädet ovat hieman rumat. Ne on äiti aikanaan paikannut sukkahousulla. Nallehoitaja suositteli, että ne jätetään, koska ne ovat jo osa Nallen identiteettiä ja tällaisena se oli Kansallismuseossakin jo tallennettu. Ratkaisu oli ehdottomasti oikea. Myös toinen korva puuttuu. Sen äiti olisi aikanaan halunnut laittaa mutta jo silloin kielsin, koska Nalle ei olisi enää ollut sama jos se olisi saanut uuden korvan.
Se tosiaankin murisi nuorena kun sitä käänteli. Nyt äänilaite toimii vain kun Nallea taputtaa selästä. Vanhemmiten se on ilmeisesti oppinut, että vaikeneminen on kultaa!?
Isonkarhun kaupan, nallesairaalan sekä nalle- ja harrastemuseon löydät osoitteesta: http://www.nallet.fiKS
